The talk

Tänään päätin, että on aika taas yrittää keskustella ukkelin kanssa aiheesta kakkonen. Olin varautunut, että keskustelu tyssää heti alkuunsa ja siihen, että jommalla kummalla menisi hermo. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan saimme aikaiseksi varsin hyvän keskustelun. Tietenkään emme vieä päätyneet mihinkään lopulliseen, mutta kovasti näyttäisi siltä, että molemmat kallistuu koko ajan enemmän ja enemmän siihen toisen yrittämisen aloittamiseen.

Inhottavaa tässä on se, että pitää laskelmoida aloitusta rahan takia. Jotta saisin saman äitiysloman rahan, kun sain edellisestä raskaudesta pitää uuden vauvan laskettuaika olla ennen kun ensimmäinen lapsi täyttää kolme. Ja pojuhan täyttää viikon päästä kaksi, joten eipä tässä hirveästi aikaa ole. Inhottaa tällainen laskeminen, mutta minun palkka uuteen työhön siirtyessä tippui merkittävästi, joten vähän pakko laskelmoida.

Edelleen siis mietitään, mutta vähän alkaa näyttää siltä, että kohta vois kokeilla onneaan ;)

Vauhtia ja vaaratilanteita

Pikainen kirjoitus, ennen kun unihiekka valtaa silmät. Tämä viikko on mennyt erittäin jännittävissä ja pelottavissa tunnelmissa, sillä siskoni ensimmäisen lapsen laskettuaika oli tällä viikolla. Kaikki oli tähän mennessä mennyt mallikkaasti ja synnytyskin lähti käyntiin lapsiveden tihkumisella. Synnytyksen loppumetreillä kuitenkin jotain tapahtui ja kohtu repesi. Minuutista kiinni, ettei sekä vauva, että äiti kuollut. Onneksi synnytys oli naistenklinikalla, jossa on kuitenkin suomen parhaiten koulutettua väkeä töissä.

Kaikki näyttäisi nyt onneksi hyvältä ja toipuminen siskollani on lähtenyt hitaasti, mutta varmasti käyntiin. Vauva voi mitäilmeisimmin hyvin ja näyttäisi olevan täysin terve. Siskoni toki on erittäin kipeä hätäsektion jäljiltä. Tässä siis taas yksi syy miksi sinne sairaalaan mennään synnyttämään, eikä kotona kaksin isin kanssa ja jonkun doulan.... ikinä ei voi tietäää mitä tapahtuu!

No nyt vaan uuteen viikkoon ja kaikki toiveet voimasta ja tsempistä siskolleni, hänen miehelle ja pienen pienelle tädin murulle!

Omaa aikaa

Kirjoitellaanpas tänne vähän minun omasta ajasta, eli ajasta jolloin poju on hoidossa tai ukkelin kanssa. Olen nuorempana harrastanut aktiivisesti urheilua ja opiskelu aikana lopetin urheilun ja aloin kreisibailaamaan.... Tästä yhtälöstä kroppa keräsi yli kymmenen kiloa painoa lisää. En noista kiloista meinannut millään päästä, vaikka kuinka olen yrittänyt. Loppu syksystä näin taas itsestäni jonkun ällöttävän kuvan, jossa näytin ihan valaalta! Tästä taas kerran päätin, että nyt lähtee 10 kiloa. Tammikuussa aloin todella tarkkaan katsomaan mitä suuhuni laitan ja kuinka usein, sekä aloin taas urheilemaan. Hah kas kummaa nyt paino alkoikin tippumaan. Alku talvesta sain tiputettua jo muutaman kilon ja nyt tänä vuonna olen tiputtanut 6 kiloa! Mahtavaa ja outoa, että nyt onnistuinkin painon pudotuksessa. Tähän varmaan syitä löytyy ruokavaliosta, liikkunnasta, sekä uudesta työpaikasta, jossa ei olla hetkeäkään paikoillaan.

Omaa aikaa saan siis salilla ollessani! And i am loving it! <3 font="">

Vauvakuumeen lisääjät

Olen työssä sellaisessa paikassa, jossa päivittäin näen lapsia ja raskaana olevia (en neuvolassa). Olen huomannut, että katselen tarkasti kaksi lapsisia perheitä ja seuraan kuinka heillä menee. Tällä siis tarkoitan sitä, että pohdin, että jos nuokin selviää kahden lapsen kanssa niin ehkäpä mekin selviäisimme.

Huomaan myös, että toisen lapsen kaipuu kasvaa, sillloin kun näen suloisia lapsia, eteenkin tyttölapsia. Ajattelen aina että meidän pojusta tulisi mahtava isoveli. Myös aina jaksan ihmetellä sitä, miten mieli voikaan muuttua näin pian. Vielä muutama kuukausi sitten olin pää-asiassa sitä mieltä, että yksi lapsi riittää ja näin on hyvä. Ja nyt huomaa, että toisen lapsen kaipuu kasvaa koko ajan. Toki takaraivossa on edelleen niitä pelkojakin. Väsymyksestä, taloudellisesta tilanteesta yms. Hassua on myös se, että kaipaan myös raskautta, vaikka se ei kohdallani ollut mitää kukoistavaa aikaa. Päinvastoin, olin melko huono vointinen ja todella väsynyt ja synnytyksestä ei kannata edes mainita.... perätilasynnytys ei jättänyt hyviä muistoja!

Pohdin olen siis olemassa

Aika sumussa on nämä kaksi viimeistä vuotta menty. En tosin tiedä olenko vieläkin siinä sumussa, mutta kovasti kirkkaammalta maailma nyt näyttää. Äitini kuolemasta on nyt kulunut vähän reilu vuosi ja pikkuinen Hempulakin on jo iso poika.

Töihin olen palannut tammikuussa, eli poju oli silloin vuosi ja yhdeksän kuukautta. hoitoon hän meni perhepäivähoitajalle, ja kaikki on mennyt aivan loistavasti. Ainakin hoidossa.... kotona sitten vähän kiukutaan ja kikkaillaan, mutta ei mitenkään pahasti. Eli siis voin sanoa rehellisesti, että hoidon aloittaminen meni täydellisen hyvin.

Tosiaan toista lasta meillä ei ole edes yritetty, kun tuntui, että meidän molempien voimat olivat menneet ja toisen lapsen tuleminen tuntui mahdottomalta ajatukselta, kunnes... Jostain niitä ajatuksia vaan putkahtaa ja nyt ollaan ukkelin kanssa alettu keskustelemaan mahdollisesta yrittämisen aloittamisesta. On se hassua, kun saa asiat järjestykseen, unirytmin kohdilleen ja parisuhteen voimaan hyvin, niin pitää sitten heti alkaa hankkimaan uusia haasteita!

No katsotaan miten asiat lähtee rullaamaan.

Pojusta vielä piti sanomani, että unet maistuu nykyään läpi yön, kaikki ruoka kelpaa mainiosti, eikä vierastusta ole näkynyt. Vielä muutama kuukausi sitten, vältettiin vielä viljoja ja nukuttiin milloin missäkin ja kukuttiin öisin tuntikaupalla. Nyt on rauha maassa, ainakin vähän aikaa ;)

Feels like spring

Heipsan, täällä taas. Pika kirjoitus siitä, että nyt on kevät ja taidan alkaa kirjoittelemaan tänne uudestaan. Taukoa kertyi yli vuosi ja paljon on tapahtunut. Meitä on edelleen kolme tässä perheessä, mutta pitäisikö meitä olla neljä.... ;)

Kaikea on tapahtunut...

No siitähän onkin jo tovi kun viimeksi täällä kävin! Ja paljon onkin sillä välin tapahtunut. Päällimmäisenä mielessä on ISO suru, jonka meidän perhe tammikuussa kohtasi, me menetimme oman äitimme, joka päivä tulee itku ja ikävä on sanoin kuvaamaton! Olimme äitini kanssa hyvin läheisiä ja soittelimme melkeinpä päivittäin.

Toisena isona juttuna mainittakoon muutto omakotitaloon! Huh huh, kuinka rankkaa on yhdistää iso suru, muutto ja pienen pojan kaitseminen! Vielä pari viikkoa sitten olin NIIN väsynyt, että en varmaan ikinä ole kokenut sellaista väsymystä. Onneksi ukkelilla oli kolme viikkoa isyyslomaa ja ollaankin saatu paikat hyvälle mallille ja minä olen saanut levättyä. Nyt ukkeli meni takaisin töihin ja meillä pojun kanssa alkaa taas arki, onneksi on noin kaunis ilma.

Katsellaan josko väsymys pysyisi nyt loitolla ja saisin taas kunnolla energiaa ja jaksaisin täälläkin käydä kuulumisia kirjoittamassa.

Pojusta vielä, hän on jo iso poika, pituutta löytyy melkein 80 cm ja painoa 10 kiloa. Hampaita on suuhun ilmestynyt jo kahdeksan kappaletta ja kovasti jäpikkä liikkuu tuettuna. Muutaman askeleeen otti jo ilman tukea, mutta kovin oli vielä horjuvia askeleita.

Loppuun vielä pieni runo äidille (joka toivottavasti tuolta pilven reunalta meitä seuraa)

Sinisiipi lentää keväisessä illasssa,

Tunnen jotain tuttua siinä,

Tunnen kuinka sen kauniit siivet hipaisevat poskeani,

Tiedän, että olet siinä.